Sade rummuttaa vanhaa kattoa,
lehdet tanssivat pitkin polkua,
järvi kantaa harmaata taivasta,
viileys tuoksuu sammalelta ja mullalta,
syksy hymyilee ennen talvea.

Koivu pudottaa kultansa hiljaa,
sumu silittää pellon reunaa,
kurjet piirtävät taivaan tyhjäksi,
metsä kuuntelee tuulen tarinaa,
ilta sytyttää ensimmäisen tähden.

Seitsemän kuukautta pyörittelin Körden sanomisia ja tekemisiä päässäni. Melkein 24/7. Yritin tehdä itsestäni sellaisen, joka kelpaisi unelmieni miehelle. Yritin vakuuttaa, että minut kannattaa valita. Olen niin erityinen.

Niin ja sain vielä sen merkinkin universumilta, että meidän kuuluu olla yhdessä.

En halunnut uskoa, kun Körde toistamiseen sanoi, ettei meillä ole mitään yhteistä eikä hän tiedä, miten minä sopisin hänen arkeensa.

Jossain kohtaa aloin jo olla hieman varuillani, mitä kaikkea kannattaa sanoa ja milloin. Siis ettei Körde vaan turhaan hermostu. Tai jos osaisin ennakoida ja asettaa sanani oikein, hän olisi ja pysyisikin hyvällä tuulella.

Älä uhriudu. Niin Körde sanoi, kun yritin tulla viimeisissä riidoissa edes johonkin puolitiehen vastaan.

Seitsemästä kuukaudesta jäi käteen yksi täydellinen vuorokausi, joka alkoi lentokentän tuloaulasta ja päättyi kotikaupunkini juna-aseman edustalla pitkään halaukseen. Silloin huhtikuussa olin niin onnellinen ja ajattelin, että tästä varmasti kaikki kääntyy parempaan suuntaan.

Loppuaika Körden kanssa on yhtä epämääräistä mössöä. Mieluummin miinusmerkkistä mössöä kuin mitään erityisen hyvää tai kivaa.

Körde on poistanut eston, mutta hänestä ei ole kuulunut mitään. Käyn aina välillä vilkaisemassa, milloin hän on ollut paikalla. Säälittävää, tiedän.

Viimeksi eilen tuijotin pari minuuttia miehen nimeä ja tekstiä paikalla ja mietin, tuijottaako Kördekin minua vai oliko hän muissa merkeissä linjoilla. Ehkä Körde viestitteli jo jollekin niistä kymmenestä naisesta, joista jokainen olisi ollut valmis tulemaan hänen luokseen milloin vaan, koska hän oli ollut niin hyvä kaikille.

Vaikka ikävöin Kördeä ja tyhjyys on vähintäänkin lamaannuttava, en onneksi ole ottanut häneen yhteyttä. Sain viikko sitten kaipaamani poistumisportin ja pysyn päätöksessäni olla hiljaa.

Eilen makasin kolme tuntia sängyllä keskellä päivää ja tajusin, että kukaan ei tule koskaan nostamaan minua ylös, jos en tee sitä itse. Kun tuli tarpeeksi nälkä, nousin ja totesin, että selvisin tästäkin.

Viikko on ollut supermasentava. Näin yksinäinen ja hylätty olo keskellä kauneimpia kesäpäiviä pitäisi lailla kieltää.